Lopussa kiitos seisoo!

Olen uitettu monessa hankalassa sopassa. Aina niistä on selvitty. Välillä on tullut uupumisen ja turhautumisen hetkiä. Tapoihini ei ole kuulunut luovuttaa huonoina tai jopa epätoivoisina hetkinä. Mitä se olisi auttanut. Tällaisia tilanteita on ollut sekä yksityiselämässä että työelämässä. Nyt kerron sellaisesta hetkestä yksityiselämän puolelta. Olemme mieheni kanssa olleet kovia rakentamaan taloja. Nyt on numero neljä menossa. Ja kesämökkiä ei siihen lasketa mukaan.

Tarina ensimmäisestä talon rakentamisesta. Kokemattomina rakentajina emme mieheni kanssa oikein osanneet arvioida työvaiheisiin meneviä aikoja. Silloin kun rakensimme ensimmäistä taloa, betoni piti tilata 5-6 viikkoa ennen toimitusta. Koeta siinä sitten arvioida oikein perustusten valmistumisaika. Kaverit tulivat jelppaamaan valua edeltävänä iltana, mutta eiväthän he voineet olla kovin pitkään ja kokemattomina tekeminen oli hidasta. Raudoitukset olivat kesken ja ilta oli jo pitkällä. Ei auttanut kuin jatkaa iltaa. Raudoitimme niin pitkään kuin näimme tehdä töitä.

Kävimme yön pimeimmät tunnit nukkumassa ja aamukuudelta olimme taas jo hommissa. Valubetonia lähti tulemaan aamupäivällä. Pumppuauto pihassa ja täydennyskuormien välillä oli pitkiä taukoja. Ilmeisesti betoniasemalla oli vähän kiirettä. Luvattu valuapu ei ennättänyt tulemaan, joten olimme valussa kahden. Oli aika rankkaa hommaa. Kokemattomana en tajunnut, että märkä betoni polttaa ihon rikki. Minulla oli kankaiset näppylähanksikkaat, jotka olivat heti märät betonista. Tiivistin vibralla märkää betonia perustuksissa ja jouduin kiskomaan märkää letkua ylös ja tunkemaan sitä kymmenen sentin päähän edellisestä kohdasta, jottei perustuksiin jäisi ilma-aukkoja. Ei mennyt kauaakaan, kun kipu alkoi löytää sormeni. Sormieni iho oli palanut puhki märän betonin voimasta. Joka ikisen sormen iho, joka ikisen! Eikä ihan pikkuisen vaan. Kipu oli aikamoinen. Luovuttaa ei voinut, vaan homma oli tehtävä loppuun. Aikaa oli kulunut tosi paljon, kun kuskit olivat välillä unohtaneet tilata meille lisää betonia.  Lopulta saatiin kuin saatiinkin perustukset valettua sekä päärakennukseen, että autotalliin alkuillasta. Huh!

Menimme asunnollemme ja suihkuun. Olin betoniravassa aika lailla. Pakko oli päästä suihkuun. Ei puhettakaan, että olisin voinut laittaa shampoota tai saippuaa käsiini. Kotoa ei löytynyt kumihanskoja, joten eihän siinä auttanut muu kuin mieheni joutui pesemään minut. Pelkkä vesikin kirveli käsissäni, saati sitten saippua. Käteni tärisivät kivusta. Suihkun jälkeen rasvaista bepanthenia käsiin, jotta pakotus ja kirvely rauhoittuisi. Olimme sopineet menevämme ravintolaan syömään. Juu menimme, mutta enpä ollut tajunnut, kuinka vaikeaa ruokailu voisi olla nahattomilla sormillani. Mieheni leikkasi minulle ruokani pieniksi palasiksi ja kömpelösti sain haarukalla laitettua hitaasti ja hankalasti ruokaa suuhuni. Haarukka oli sormieni välissä kaikkea muuta kuin tukevasti. Rauhallisesti, rauhallisesti sain kuitenkin syötyä.

Kaikkien ongelmien, itkunkin jälkeen totesimme kuitenkin onnellisena, että olimme, kuin ihmeen kaupalla, saaneet talomme perustukset valettua. Siinä unohtui kaikki kivut rankoista parista päivistä.

Selvittiin!

Taisi työnteko olla hieman hidasta seuraavana päivänä ja työnantaja ajatteli varmasti, että mitähän tuosta oikein tulee. Enpä kuitenkaan usko, että työnantajalla oli sinä(kään) kesänä valittamista työtahdistani, vaikka rakennusprojekti vie kaiken vapaa-aikani. Työt on aina hoidettu kunnolla!

Kaikista vaikeuksista on aina jotain opittu tulevaisuutta varten! Vaikeudet on tehty voitettavaksi!

Kokemuksen äänellä

Päivi Jormalainen