Missä fiiliksissä töihin loman jälkeen?

Lomilta palaavat huokailevat usein töihinpaluun ahdistavuudesta. Itse olen useasti ajatellut, kuinka onnekas olen työurani eri vaiheissa ollut, sillä lomalta töihin palaaminen ei ole koskaan ollut epämieluisaa. Loma, lyhyt taikka pidempi, on tullut päätökseensä ja minulla on jo tehtäviä, joiden kimppuun haluan päästä innokkaana oppimaan uutta ja aikaansaamaan.

Suomalaisilla on kansainvälisesti vertailtuna keskivertoa enemmän vuosilomaa. Esimerkiksi ystäväni Yhdysvalloissa nauttivat kahden viikon kesäloman. Toisaalta pitkäkään kesäloma ei auta, jos lomat sekä vapaa-aika eivät riitä työstä palautumiseen. Loman jälkeisen rytminmuutoksen tuntuu kuulua, se on inhimillistä. Muu lomalta palaamiseen liittyvä ahdistus liittyy monella meistä enemmän itse työkuormasta selviytymiseen.

Työterveyslaitos puhuu ”työn imusta”, joka tarkoittaa myönteistä tunne- ja motivaatiotilaa työssä. Työn imun vaikutuksesta töihin lähteminen on helppoa, henkilö on tarmokas ja haluaa ponnistella työtehtäviensä eteen, vaikka ne eivät aina olisikaan helppoja tai mieluisia. Työ myös koetaan merkitykselliseksi ja inspiroivaksi, jolloin on helppoa omistautua työn haasteille. Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta työntekijästä kokee tarmokkuutta, omistautumista ja uppotumista vähintään kerran viikossa.

Työn imua kokevat työntekijät ovat luonnollisesti sitoutuneita työhönsä ja myös onnistuvat tartuttamaan samaa tunnetta työkavereihinsa. Ihmisen elämässä työssä käytetty aika on hyvinkin iso, joten työn vaikutus koettuun elämän laatuun ja ihmisen onnellisuuteen on merkityksellinen.

Kuinka sitten työn imua voisi edistää? Vastaukset lienevät monille hyvin tuttuja ajatuskulkuja esimerkiksi työtehtävien sisällöstä ja palkitsevuudesta, koetuista vaikutusmahdollisuuksista ja vastuunjaon selkeydestä työpaikalla. Näihin vaikuttavat toki organisaatioon liittyvät asiat, toimintatavat ja kulttuuri sekä esimiestoiminta. Entä onko jotain, mitä itse voisin tehdä löytääkseni työn imun?

Lomalta palanneena ja levänneenä tätäkin jaksaa miettiä paremmin.
Tutustu työkaluihin valmentures.fi/tyokaluja

Anu Kurvinen

Postikortti

Aloittaminen on usein se hankalin askel. Sitä odottaa inspiraatiota siivoamiseen, elintapojen muuttamiseen tai vaikka minun tapauksessani kirjoittamiseen. Elän tunteilla ja haluan saada ihmisissä herätettyä tunteita tekemisilläni, olivat ne sitten leivonnaisia, tanssikoreofragioita tai tekstinpätkiä. Etsin oikeaa fiilistä aloittaakseni, jotta lopputulos olisi mahdollisimman hyvä, ehkä jopa täydellinen.

Miksi on tarve tavoitella täydellisyyttä?

Muutama viikko sitten katsoessani Vain Elämää havahduin, miten suureksi ongelmaksi kirjoittamisen pelko on päässyt. Laulaja Irina lähetti ohjelmassa postikortin Espanjan matkalta perheelleen. Minä en ole pystynyt pitkään aikaan kirjoittamaan korttia edes kotiin. Matkustan useamman kerran vuodessa ja joka kerta mielessäni on kaksi asiaa: magneettien ostaminen siskoille ja vanhemmille sekä postikortit läheisille kohteeseen saavuttua. Kyse ei ole pröystäilystä, mihin ehkä äidilläni oli tarve käydessämme etelässä vuosikymmen sitten. Hän oli tehnyt valmiiksi sukulaistemme osoitteilla olevat tarrat, jotka lätkäisi kortteihin ja kirjoitti ”Aurinko paistaa! T. Huhtirannat”. Toisaalta, se oli nopeaa, helppoa ja kätevää, koska kallisarvoista aikaansa lomalla ei kannattanut tuhlata.

Minulle korttien lähettäminen on juhlallinen tunne, missä haluan jakaa matkani toisen kanssa kirjoitukseni kautta. On myös halu pitää kulttuuria yllä, sillä fyysistä postia saa yhä harvemmin. Vuosi sitten kesällä matkustin ympäri Balkania yli kaksi viikkoa mutta kuten jo tavakseni on tullut, raapustan tekstiä kiireessä Ljubljanan lentokentällä ehtiäkseni lennolle Helsinkiin. Yksi, se tärkein, kortti päätyy postilaatikkoon. Muut vaivalla Zagrebin käsityöputiikista hankitut kortit pysyvät visusti repussani aina kotiin asti, jossa ojennan tyhjän kortin äidilleni muiden tuliaisten kanssa. Ei olisi ollut vaikeaa kirjoittaa lapsuuden osoitettaan, nuolla postimerkkiä ja laittaa kortti keltaiseen laatikkoon.

Esteenä olen aina vain minä ja minun ajatukseni. Odotan, jos seuraavana päivänä tapahtuisi joku tosi kiinnostava juttu, josta haluan kirjoittaa. Odotan ja odotan, kunnes tulee kotiinpaluu. Kortin pitäisi kuitenkin olla vastaanottajalla ennen saapumistani  kotiin. Näin syntyy dilemma ja olen umpikujassa. Vaikka haluaisin nauttimaan olostani ulkomailla, syntyy itselleni asettamien esteiden takia kotiinpaluusta usein isompi ongelma kuin matkalle lähtemisestä.

Lähivuosina reissut ovat tuntuneet työlle, sillä olen usein ottanut vetovastuun suunnittelusta sekä käytännön asioista. Kaiken tulee olla täydellistä: otetaan spontaaneja kuvia, jotka saavat satoja tykkäyksiä, tavataan paikallisia, jotka kertovan meille parhaat nähtävyydet turismin ulkopuolelta sekä nautitaan reissusta niin, että itketään paluumatkalla. Harvemmin, tai ei vielä koskaan, ole kaikki mennyt suunnitelmieni mukaan. Tähän eivät ole auttaneet kymmenet opaskirjat, blogit tai Excel-taulukot.

Elämää ei voi suunnitella etukäteen. Parhaat jutut syntyvät vahingossa. Joskus on kuitenkin hetkiä, kun asioita on tehtävä, vaikka olosuhteet tai tunnelma eivät tuntuisi siihen ihanteellisilta. Näinä hetkinä on silti muistettava pitää pää ja mieli avoimina. Minä aioin elokuussa Puolaan matkatessani jättämään stressin kotiin ja nauttimaan ajastani reissussa. Ehkä myös kirjoitan muutaman kortin, kuka tietää.

Milloin sinä olet viimeksi lähettänyt postikortin?

Sonja Huhtiranta