Äärirajoilla

Valmentures valmentaja Toni

Pystyykö ihminen toimimaan parhaansa mukaan äärirajoille mentäessä? Poistuminen mukavuusalueelta on monille jo tarpeeksi hankalaa elämässä. Toimimmeko äärirajoilla aistinvaraisesti lihasmuistin mukaan noudattaen aiemmin opittuja keinoja. Useissa lauluissa ja kirjoissa puhutaan äärirajoilla käymisestä tai ”haipista”. Lieneekö myös niin, että epämukavuusalue on osalle ihmisitä mukavuusalue? Uusien mallien tuonti arkeen on kehityksen kannalta välttämätöntä. Kuitenkin on monesti liian helppo palata vanhaan tuttuun tyyliin, mikäli uudesta mallista ei ole heti hyötyä nähtävissä. Näin ollen mahdollinen kehittyminen jää vain haaveeksi ja juhlapuheiksi.

Voimmeko oppia itsestämme jotain uutta samalla, kun olemme vieneet itsemme kuilun partaalle? Mikä ajaa meidät ylittämään itsemme ja tekemään parempia tuloksia? Minkälainen rooli tässä on tavoitteiden asettajalla, niiden mittaajalla ja minkälainen esimiehellä?

Jos haluamme itsestämme irti enemmän ja päästä eteenpäin, on oman motivoitumisen lisäksi tärkeää saada tukea, kannustusta, sekä palautetta esimieheltä, tai mentorilta.

Kuten tiedetään, että kun johtajuus on jaossa, joku ottaa sen aina. Sillä, riittävätkö natsat, ei loppujen lopuksi ole väliä. Hyvässä tiimissä johtajuus voi jopa jakautua useammalle henkilölle. Jatkuvassa prosessissa jokainen johtaa vuorollaan ja käyttää esim. omaa asiantuntemustaan helpottamaan tiimin tekemistä. Tämä taas antaa toisille energiaa ja mahdollisuuden ladata akkua omaa seuraavaa hetkeä odottaessa. Ihmiset voisivat usein ottaa mallia eläinkunnasta. Muuttolinnut vuorottelevat keulassa lentävää lintua, samalla kuitenkin pysyen tiiviinä muodostelmana saaden täten maksimaalisen hyödyn.

Ratkaisukeskeisyyden perusfilosofiaa lainaten:

”Älä korjaa sitä, mikä ei ole rikki.
Tee lisää sitä, mikä toimii.
Jos jokin ei toimi, tee jotain toisin.”

Milloin sinä hyödynsit energiaasi tiimissä? Voisitteko yhdessä kanavoida sitä mahdollisesti paremmin?

Toni Juvonen

Menestys 

Ilo ja suru, nauru ja itku sekä onnistuminen ja epäonnistuminen ovat pelottavan lähellä toisiaan. Jokaisella meistä on kokemuksia siitä, mitä onnistuminen vaatii. Aiheesta kertoo myös lukemattoman monet kirjat, elokuvat ja biisit. Ennen onnistumista on kuitenkin takana poikkeuksetta pitkä polku, jota menestyjät ovat kulkeneet.

Jukka Jalonen kirjassaan sanoo osuvasti, jokainen voi onnistua voittamaan mestaruuden kerran, mutta yritäpä pitää joukkue parhaiden joukossa useita vuosia.

Ravintolamaailmassa kaikkein tärkeimmän menestyksen saavat aikaan työtekijät, jokaista työvuoroa tulisi verrata esimerkiksi tennisotteluun. Annat parhaan osaamisesi jokaisessa kohtaamisessa. Osa tästä on kokemuksen tuomaa rutiinia, loppu taas kunnianhimoa, ammattietiikkaa ja ennen kaikkea halua voittaa päivittäin, asiakkaan silmissä.

Pitkäjänteistä työtä ja harjaantumista kohti mestaruutta on mielestäni helppo kuvata esimerkiksi vuorikiipeilyllä. Vuorelle matkatessa täytyy olla aikaa ja tottua aina vallitseviin olosuhteisiin. Pitää muistaa välillä pysähtyä ja tehdä järkeviä päätöksiä jatkon kannalta. Vuorelta alaspäin matka kuuluu taittaa myös samoja oppeja noudattaen hyödyntäen opittua. Jos sattuisitkin tipahtamaan suoraan huipulle, ovat keli ja selviytymisolosuhteet pidemmälle oleskelulle todennäköisesti haasteelliset.

Verkostoissamme on ihmisiä, jotka mielellään puhuvat asiaoista. On myös niitä ihmisiä, jotka puheen lisäksi vievät asiat maaliin ja siitä vielä eteenpäinkin. Jälkimmäisen kuvauksen kaltaiset osoittautuvat yleensä todellisiksi menestyjiksi. Tyhjillä lupauksilla, epäoikeudenmukaisuudella tai suuta soittamalla ei saa menestystä saati jatkuvuutta. Puheet ja teot kuuluisikin olla aina samalla viivalla, vastuu luo vapautta ja vapaus vastuuta.

Mitä hintaa me maksamme menestyksestä? Vai menestymmekö jonkun toisen kustannuksella. Mistä tiedät, että et ole vain keräämässä rusinoita pullista. Määrätietoinen pitkäjänteinen tekeminen sekä harjoittelu antavat hyvän pohjan onnistumisille.

Sana menestys on lähellä sanaa menetys. Menestyksen karheaa kääntöpuolta ajatellessa mietin, mitä olemme valmiita uhraamaan menestyksen toisessa vaakakupissa. Monelle se voi olla esimerkiksi terveyttä, kaipuuta, vähäistä unta tai ajanpuutetta läheisiltä. On hyvä muistaa miettiä ”miksi” teet mitä sitten teetkään. Jos ei tiedä minne on menossa, ei liene suurta väliä mitä kautta sinne sitten matkaa.

Valmentures-matkan aikana pääset pysähtymään ja pohtimaan millä tavoin voit itseä haastaa kohti tulevaa menestystä.

Toni Juvonen

Ei härvätä

Härväys = kiire, pelleily, aikaansaamattomuus, turha sekoilu, jonninjoutavuus.

Sopivassa nosteessa matkalla kohti flown alkua tulee hetkiä, jolloin on parempi pysähtyä minuutiksi ja organisoitua, kuin juosta tunti ja sen jälkeen yrittää pysähtyä edes minuutiksi. Kiirettä on mielestäni olemassa kahdenlaista: organisoitua ja organisoimatonta. Jälkimmäistä tapaan kutsua mm. turhaksi härväämiseksi.

Mikä sitten aiheuttaa meille härväämisen tarpeen? Olemmeko omista töistä jäljessä, vai kohdistuuko tekemiseen kolmannen osapuolen painetta asiakkaan lisäksi? Hyvällä johtamisella, selkeitä prosesseja luomalla, voi saada tasalaatuisuuden lisäksi aikaan myös organisoitua kiirettä. Mitä kaikkea voimmekaan piilottaa tuon kiireen ja härväämisen taakse? Esimerkiksi monet laadulliset mittarit laukeavat juuri kiireessä. Työkavereille on jopa oikeutettua tiuskia ja korottaa ääntä kiireen varjolla.

Mitä on kiire? Ravintolan keittiömaailmassa on jo kulunut lause: ”kiire on ammattitaidon puutetta”. Itseään johtamalla kokki voikin saada ihmeitä aikaan. Sanalle ”kiire”on olemassa myös vanha sananlasku. ”Kiireestä kantapäähän”. Tämä viitannee ihmisen päälaen ja kantapään väliseen matkaan.

Mutta mitä jos esimiehillä on aina kiire ja hekin härväävät? Antaako se luvan muiden ruveta sekoilemaan perässä? Voiko johtoportaan kanssa erimieltä oleminen johtaa varjojohtajuuteen tai kuppikuntien syntyyn? Härväys ja kiire kulkevat käsikädessä. Usein mietin, mitä kiire tekee luovuudelle ja ideoinnille? Onhan totta, että aikuisten päivittäinen arjen kiire on samalla omien lapsien lapsuus.

Valmentures -valmennus antaa esimerkiksi hyvän alun oman ajankäytön hallintaan ja turhan härväämisen poistamiseen.

Toni Juvonen

Oppia ikä kaikki

 

Oppiminen herättää meissä kaikissa tunteita, erilaisia sekä hyviä ja huonoja muistoja. Pakollista oppimisesta tuli oppivelvollisuuden muodossa Suomessa vuonna 1921, tiettyyn pisteeseen saakka. Oppivelvollisuus, nykymaailmaa katsoessa käyttäisin mielummin sanaa oppioikeus. Omasta iästä riippuen, vanhempia tai isovanhempia kuunnellen, olisi tämän velvoitteen suvainnut olla jokaisen etuoikeus nykymääreenä paljon aiemmin. Oppi on valtaa, oppiminen kuvaa meitä ihmisiä ja meidän tapaamme käsitellä asioita. Oppijoita ja tapoja oppia on olemassa yhtä monta kuin on ihmisiä maailmassa.

Historiassa tunnetaan käsitteitä kirjan tai lain oppinut. Näillä viitataan jonkin erityisen osaamisalueen taitajiin. Nykyisin puhutaan sitten asiantuntijoista, jotka ovat halunneet syventää oppiaan jollakin tietyllä osaamisalueella. Oppimista tapahtuu kaikkialla ja kaiken ikäisillä. Eikä oppiminen rajoitu ihmiskuntaan, sillä eläinkuntakin kehittää yhtä lailla omaa tapaansa oppia. Nykyisin osaamme nähdä erilaisuudet pääosin rikkautena myös oppimistavoissa, tosin tämän kehittämiseen soisi edelleen käytettävän enemmän aikaa.

Intialainen sananlasku sanoo, ”välillä onnistuu, välillä oppii”. Tässä on vinha perä. Suomessa jokaiselle ovat varmasti vastaan tulleet sanonnat ”oppia ikä kaikki”, ”ei oppi ojaan kaada” sekä ”vanha koira ei opi uusia temppuja”. Välillä opimme myös kantapään kautta, mikä lienee yksi yleisimmistä oppimismuodoista vanhan kansan mukaan. Yksi asia kuitenkin on varmaa. Emme voi oppia toisen puolesta, vaikka muun muassa pitkissä ihmissuhteissa monesti kyseeseen tulee vertaisoppiminen. Joskus valttia on ollut myös ulkoa oppiminen. Näissä asioissa on montaa eri koulukuntaa, mutta todettakoon, että ”ei kannettu vesi taida kaivossa kestää”.

Itse mieluusti käytän työelämässä käsitettä oppimisen johtaminen. Tällä haen aina pitkäkestoista kehitystä yksilön osaamisessa, joka puolestaan auttaa kokonaisuuden kestävää rakentumista. Välillä kuulee puhuttavan poisoppimisesta ja olen monesti pohtinut, mistä voimme aidosti oppia pois? Näkisin asian olevan näin: vesilasiin mahtuu tietyn verran vettä, tämän jälkeen alkaa läikkyä ja yleensä tilaa syntyy luonnollisesti uudelle. Oppimisvalintoja teemme jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämää. Esimerkiksi harrastuksissa valitaan erilaisia ryhmiä, joissa mennään aiheeseen syvemmälle, jotkin aihealueet sujuvat toisilta luontaisesti paremmin kuin toiset. Lähtökohtaisesti ponnistamme kuitenkin jokainen samalta viivalta. Merkityksellistä on se, että voimme itse vaikuttaa omilla valinnoillamme siihen, mitä haluamme oppia tai mistä voisimme oppia pois.

Me Valmenturesissa annamme sinun oppia omalla tavallasi! Oletko miettinyt, minkä kokemuksen voisit muuttaa opiksi? Oletko miettinyt kuka vastaa sinun oppimisestasi?

Toni Juvonen