Missä fiiliksissä töihin loman jälkeen?

Lomilta palaavat huokailevat usein töihinpaluun ahdistavuudesta. Itse olen useasti ajatellut, kuinka onnekas olen työurani eri vaiheissa ollut, sillä lomalta töihin palaaminen ei ole koskaan ollut epämieluisaa. Loma, lyhyt taikka pidempi, on tullut päätökseensä ja minulla on jo tehtäviä, joiden kimppuun haluan päästä innokkaana oppimaan uutta ja aikaansaamaan.

Suomalaisilla on kansainvälisesti vertailtuna keskivertoa enemmän vuosilomaa. Esimerkiksi ystäväni Yhdysvalloissa nauttivat kahden viikon kesäloman. Toisaalta pitkäkään kesäloma ei auta, jos lomat sekä vapaa-aika eivät riitä työstä palautumiseen. Loman jälkeisen rytminmuutoksen tuntuu kuulua, se on inhimillistä. Muu lomalta palaamiseen liittyvä ahdistus liittyy monella meistä enemmän itse työkuormasta selviytymiseen.

Työterveyslaitos puhuu ”työn imusta”, joka tarkoittaa myönteistä tunne- ja motivaatiotilaa työssä. Työn imun vaikutuksesta töihin lähteminen on helppoa, henkilö on tarmokas ja haluaa ponnistella työtehtäviensä eteen, vaikka ne eivät aina olisikaan helppoja tai mieluisia. Työ myös koetaan merkitykselliseksi ja inspiroivaksi, jolloin on helppoa omistautua työn haasteille. Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta työntekijästä kokee tarmokkuutta, omistautumista ja uppotumista vähintään kerran viikossa.

Työn imua kokevat työntekijät ovat luonnollisesti sitoutuneita työhönsä ja myös onnistuvat tartuttamaan samaa tunnetta työkavereihinsa. Ihmisen elämässä työssä käytetty aika on hyvinkin iso, joten työn vaikutus koettuun elämän laatuun ja ihmisen onnellisuuteen on merkityksellinen.

Kuinka sitten työn imua voisi edistää? Vastaukset lienevät monille hyvin tuttuja ajatuskulkuja esimerkiksi työtehtävien sisällöstä ja palkitsevuudesta, koetuista vaikutusmahdollisuuksista ja vastuunjaon selkeydestä työpaikalla. Näihin vaikuttavat toki organisaatioon liittyvät asiat, toimintatavat ja kulttuuri sekä esimiestoiminta. Entä onko jotain, mitä itse voisin tehdä löytääkseni työn imun?

Lomalta palanneena ja levänneenä tätäkin jaksaa miettiä paremmin.
Tutustu työkaluihin valmentures.fi/tyokaluja

Anu Kurvinen

Lopussa kiitos seisoo!

Olen uitettu monessa hankalassa sopassa. Aina niistä on selvitty. Välillä on tullut uupumisen ja turhautumisen hetkiä. Tapoihini ei ole kuulunut luovuttaa huonoina tai jopa epätoivoisina hetkinä. Mitä se olisi auttanut. Tällaisia tilanteita on ollut sekä yksityiselämässä että työelämässä. Nyt kerron sellaisesta hetkestä yksityiselämän puolelta. Olemme mieheni kanssa olleet kovia rakentamaan taloja. Nyt on numero neljä menossa. Ja kesämökkiä ei siihen lasketa mukaan.

Tarina ensimmäisestä talon rakentamisesta. Kokemattomina rakentajina emme mieheni kanssa oikein osanneet arvioida työvaiheisiin meneviä aikoja. Silloin kun rakensimme ensimmäistä taloa, betoni piti tilata 5-6 viikkoa ennen toimitusta. Koeta siinä sitten arvioida oikein perustusten valmistumisaika. Kaverit tulivat jelppaamaan valua edeltävänä iltana, mutta eiväthän he voineet olla kovin pitkään ja kokemattomina tekeminen oli hidasta. Raudoitukset olivat kesken ja ilta oli jo pitkällä. Ei auttanut kuin jatkaa iltaa. Raudoitimme niin pitkään kuin näimme tehdä töitä.

Kävimme yön pimeimmät tunnit nukkumassa ja aamukuudelta olimme taas jo hommissa. Valubetonia lähti tulemaan aamupäivällä. Pumppuauto pihassa ja täydennyskuormien välillä oli pitkiä taukoja. Ilmeisesti betoniasemalla oli vähän kiirettä. Luvattu valuapu ei ennättänyt tulemaan, joten olimme valussa kahden. Oli aika rankkaa hommaa. Kokemattomana en tajunnut, että märkä betoni polttaa ihon rikki. Minulla oli kankaiset näppylähanksikkaat, jotka olivat heti märät betonista. Tiivistin vibralla märkää betonia perustuksissa ja jouduin kiskomaan märkää letkua ylös ja tunkemaan sitä kymmenen sentin päähän edellisestä kohdasta, jottei perustuksiin jäisi ilma-aukkoja. Ei mennyt kauaakaan, kun kipu alkoi löytää sormeni. Sormieni iho oli palanut puhki märän betonin voimasta. Joka ikisen sormen iho, joka ikisen! Eikä ihan pikkuisen vaan. Kipu oli aikamoinen. Luovuttaa ei voinut, vaan homma oli tehtävä loppuun. Aikaa oli kulunut tosi paljon, kun kuskit olivat välillä unohtaneet tilata meille lisää betonia.  Lopulta saatiin kuin saatiinkin perustukset valettua sekä päärakennukseen, että autotalliin alkuillasta. Huh!

Menimme asunnollemme ja suihkuun. Olin betoniravassa aika lailla. Pakko oli päästä suihkuun. Ei puhettakaan, että olisin voinut laittaa shampoota tai saippuaa käsiini. Kotoa ei löytynyt kumihanskoja, joten eihän siinä auttanut muu kuin mieheni joutui pesemään minut. Pelkkä vesikin kirveli käsissäni, saati sitten saippua. Käteni tärisivät kivusta. Suihkun jälkeen rasvaista bepanthenia käsiin, jotta pakotus ja kirvely rauhoittuisi. Olimme sopineet menevämme ravintolaan syömään. Juu menimme, mutta enpä ollut tajunnut, kuinka vaikeaa ruokailu voisi olla nahattomilla sormillani. Mieheni leikkasi minulle ruokani pieniksi palasiksi ja kömpelösti sain haarukalla laitettua hitaasti ja hankalasti ruokaa suuhuni. Haarukka oli sormieni välissä kaikkea muuta kuin tukevasti. Rauhallisesti, rauhallisesti sain kuitenkin syötyä.

Kaikkien ongelmien, itkunkin jälkeen totesimme kuitenkin onnellisena, että olimme, kuin ihmeen kaupalla, saaneet talomme perustukset valettua. Siinä unohtui kaikki kivut rankoista parista päivistä.

Selvittiin!

Taisi työnteko olla hieman hidasta seuraavana päivänä ja työnantaja ajatteli varmasti, että mitähän tuosta oikein tulee. Enpä kuitenkaan usko, että työnantajalla oli sinä(kään) kesänä valittamista työtahdistani, vaikka rakennusprojekti vie kaiken vapaa-aikani. Työt on aina hoidettu kunnolla!

Kaikista vaikeuksista on aina jotain opittu tulevaisuutta varten! Vaikeudet on tehty voitettavaksi!

Kokemuksen äänellä

Päivi Jormalainen

Äärirajoilla

Valmentures valmentaja Toni

Pystyykö ihminen toimimaan parhaansa mukaan äärirajoille mentäessä? Poistuminen mukavuusalueelta on monille jo tarpeeksi hankalaa elämässä. Toimimmeko äärirajoilla aistinvaraisesti lihasmuistin mukaan noudattaen aiemmin opittuja keinoja. Useissa lauluissa ja kirjoissa puhutaan äärirajoilla käymisestä tai ”haipista”. Lieneekö myös niin, että epämukavuusalue on osalle ihmisitä mukavuusalue? Uusien mallien tuonti arkeen on kehityksen kannalta välttämätöntä. Kuitenkin on monesti liian helppo palata vanhaan tuttuun tyyliin, mikäli uudesta mallista ei ole heti hyötyä nähtävissä. Näin ollen mahdollinen kehittyminen jää vain haaveeksi ja juhlapuheiksi.

Voimmeko oppia itsestämme jotain uutta samalla, kun olemme vieneet itsemme kuilun partaalle? Mikä ajaa meidät ylittämään itsemme ja tekemään parempia tuloksia? Minkälainen rooli tässä on tavoitteiden asettajalla, niiden mittaajalla ja minkälainen esimiehellä?

Jos haluamme itsestämme irti enemmän ja päästä eteenpäin, on oman motivoitumisen lisäksi tärkeää saada tukea, kannustusta, sekä palautetta esimieheltä, tai mentorilta.

Kuten tiedetään, että kun johtajuus on jaossa, joku ottaa sen aina. Sillä, riittävätkö natsat, ei loppujen lopuksi ole väliä. Hyvässä tiimissä johtajuus voi jopa jakautua useammalle henkilölle. Jatkuvassa prosessissa jokainen johtaa vuorollaan ja käyttää esim. omaa asiantuntemustaan helpottamaan tiimin tekemistä. Tämä taas antaa toisille energiaa ja mahdollisuuden ladata akkua omaa seuraavaa hetkeä odottaessa. Ihmiset voisivat usein ottaa mallia eläinkunnasta. Muuttolinnut vuorottelevat keulassa lentävää lintua, samalla kuitenkin pysyen tiiviinä muodostelmana saaden täten maksimaalisen hyödyn.

Ratkaisukeskeisyyden perusfilosofiaa lainaten:

”Älä korjaa sitä, mikä ei ole rikki.
Tee lisää sitä, mikä toimii.
Jos jokin ei toimi, tee jotain toisin.”

Milloin sinä hyödynsit energiaasi tiimissä? Voisitteko yhdessä kanavoida sitä mahdollisesti paremmin?

Toni Juvonen